Ardbeg Supernova 2010 – räjähtävän loistavien tähtien sumusta

Ponnistelen pitkän päivän jälkeen eteenpäin. Jalkoja polttaa, elimistö huutaa juotavaa ja huippu näyttää vieläkin kauempana olevalta kuin hetki sitten. Jutustelu on vähentynyt, kadonnut lähes kokonaan. Keskityn vain siihen, että pääsen perille ennen voimien loppumista. En halua jättää tätä kesken vaan annan saappaiden nousta ja laskea. Taakka selässä ei loppujen lopuksi niin kauheasti rasita, mutta ei se kyllä helpotakaan oloa. Kavutessa ylöspäin jaksan kuitenkin katsella ympärilleni, kuinka komealta kaukaiset huiput näyttävätkään, haukka joka lentää yläpuolellamme saalista etsien, kivien kolot joissa eliöt muodostavat omat pienet maailmansa. Lopulta, ikuisuuden jälkeen, huippu on saavutettu ja annan itseni levätä hetken. Matka ei suinkaan päättynyt tältä päivältä vielä. Leiripaikalle on vielä pitkä matka, eikä kukaan jää tunturin yläosiin nukkumaan kun myrsky on tulossa. Tiedän jo nyt, kuinka poikki tulen olemaan kunhan pääsen perille. Ja kuinka loistavalta se tuleekaan tuntumaan, kun vihdoin voin perillä istua ja riisua saappaani.

Ardbeg Supernova 2010 (60.1%) on äärimmäinen. Se vie juojansa matkalle jossa etsitään rajoja, haetaan karuuden huippua, kääritään maailma rullalle ja avataan se 4D-kuvana eteen ja tutustutaan miltä tähti näyttää sisältä kun se räjäytetään auki. Kyse ei ole vain siitä, että juoma olisi karu. Se sisältää leveydessään maan jos toisenkin ja näyttää niistä nähtävyyksiä ja yksityiskohtia jos matkaaja jaksaa niihin keskittyä sen jälkeen kun on saanut savut silmilleen. Supernova on Ardbeg. Isolla A-kirjaimella. Siinä on kaikki ne piirteet mitä haen viskeissä: savu, turve, karuus, vivahteita, monitahoisuutta, terävyyttä, pehmeyttä ja mikä parasta todella pitkä ja miellyttävä jälkimaku.

Alun tuoksu vie maistelijan savuiseen maahan, Lappiin ja karuille huipuille. Maku on tajuntaa järisyttävän karu ja turpeinen mutta leveä ja yllätyksellinenkin, ja jos antaa viskille mahdollisuuden se paljastaa miltä tähden räjähdys tuntuu. Tuoksu säilyy lasissa todella pitkään, savu ja turve valtaavat tilan ja jälkimaku jaksaa pyöriä makuhermoissa hyvin pitkään. Supernovan jälkeen ei ole järkeä yrittää maistella muita viskejä vähään aikaan, koska oikeastaan kaikki viskit ovat siinä vaiheessa altavastaajia ja tuntuvat mitättömiltä tämän maailmoja syleilevän jätin rinnalla.

Sanomattakin selvää, että Supernova on yksi suosikeistani. Onko SN2010 parempi kuin Octomore Orpheus? Tietyllä tavalla on – Supernovassa on enemmän yllätyksiä, enemmän leveyttä ja yksityiskohtia – ja sitten tavallaan ei. Mutta jos ihan pakosti pitäisi valita yksi viski, niin se olisi tämä.

Nyt on jo vuotta 2011 eletty aika pitkään. Odotan innolla, miltä SN2011 tulee maistumaan. Tuleeko se olemaan vielä parempi, onko räjähtävien tähtien sumussa vielä suurempiakin yllätyksiä odottamassa?

Laphroaig Cask Strenght 003 – tömisevää savua ja turvetta

Vuolen hiuksia halkovan terävällä veitsellä tervasmännystä lastuja. Terä katkaisee puunsäikeitä toisistaan pitkin sulavin vedoin. Puun pinta jäljen kohdalta on hiottuakin sileämpi, aivan kuin näin olisi tarkoitettu tapahtuvan. Asetan lastujen keskelle aiemmin päivällä keräämiäni sytykkeitä – kuivaa ruohoa ja muita roskia, puunsilppua ja kuivia korsia. Otan esille tulukseni, jotka sain lahjaksi ystävältäni joitain vuosia takaperin, ja alan houkuttelemaan tulta esille. Onneksi paikka on suojainen ja vähitellen magnesiumkipinät sytyttävät ruohot kytemään. Savun ensimmäiset kiehkurat nousevat esille ja pian liekkien hidas tanssi voi alkaa.

Laphroaig Cask Strengh 003 (55,3%, Tammikuu 2011) on aivan eri luokkaansa kuin mitä Teerenpelin tuotokset ovat . Tästä tiedän, että kyseessä on viski joka kuuluu minun maailmaani. Savu hyökkää kasvuille kuin ärhäkkä karhu epäonnisen sienestäjän selkään, turve maiskuttaa kosteana vuotavien saappaiden alla ja makuelämys vie vaeltajan alkukantaisimmille ajoille. Sivistynyt ei kuvasta tätä juomaa, ehhei. Mutta siinä on viittauksia tulevaan ja nykymaailmaan. Se ei vie luolamieskaudelle, ellei kyseinen luola ole sopivan matkan päästä lentokentästä. CS003 antaa elämyksiä, se vie maistelijan hetkeksi omaan maailmaansa mutta päästää sieltä vaatteet savuisena takaisin heti kun illuusion haluaa rikkoa.

Juoma on vahvaa ja väkevää. Varomattomalle maistelijalle voi olla kyseessä jopa liian raju kokemus, mutta itse pidän tästä juomasta. Siinä on lapin elementit mukana: savu, turve, karuus ja ne on jaettu niin, että karuus on saanut suurimman potin. Ehkä tämä on hiukan epätasapainossa sen suhteen, mutta aina ei kannata hakea sitä täydellistä juomaa. Kuitenkaan tämä ei ole mitään itsepolttoisen makuista, kyllä tuon tislaamon väki osaa asiansa ja he haluavat kokeilla mitä saavatkaan aikaan.

Kannattaa välillä tehdä retki karuille maille, jonka jälkeen tiedostaa kuinka epäaitoa tekemällä tehty hienostuneen maun hakeminen voi pahimmillaan olla.

Lasissa jotain teerimäistä vaikkei savua löytynytkään

Tuli tehtyä ekskursio Suomen länsirannikolle ja tutustuttua Suomen Turkuun. Erityisesti nimi “Teerenpeli” veti puoleensa, joten teinkin pienen pysähdyksen tuossa kuuluisassa nähtävyydessä. Viskivalikoima voisi olla laajempikin, mutta muutamia mukavia pulloja heiltä löytyi hyllystä. Päädyin kuitenkin siihen, että viskeistä maistoin vain Teerenpelin 8v viskiä. Jälleen kyseessä on baarimaistelu, joka ei anna mitään syväluotausta vaan enemmänkin raapaisee vain pinnalta.

Teerenpeli 8YO lupaa tuoksullaan mielenkiintoista kokemusta. Vaikka siinä ei ole luonnetta kauheasti, houkuttaa se pienelle matkalle näyttävään kirjastoon. Nätti ulkoasu, mukava sisustus, mutta yrittää olla olematta radikaali tai kumartaa mihinkään suuntaan. Maussa kokemus oikeastaan korostuu, nyt kyseessä voisi olla mitä tahansa sivukirjastosta pankin pääkonttoriin. Sellaiselle, joka ei halua viskillä olevan liikaa luonnetta tai karuutta – 8YO on todennäköisesti mukava kokemus. Ohuehko, ei mitenkään pitkä jälkimaku, ei yllätyksiä maistelun aikana. Hyvin kevyt kesäviski oikeastaan on tässä kyseessä. Tuoksu lasissa säilyy kuitenkin yllättävän pitkään, mikä on hyvä asia.

Sellaiselle, joka pitää Speyside/Highland –viskeistä Teerenpeli 8YO todennäköisesti maistuu. Harmittelin siinä samalla baarimikolle että miksei Teerenpeli ota vähän riskiä viskinsä kanssa. Varmasti sinänsä maistelijoita löytyy kun miellyttää kaikkia, mutta sillä ei jäädä historiaan. Missä viipyy tynnyrivahvuinen Teerenpeli, viineissä pyöritetyt tynnyrit, kuusi/mäntytynnyrit, kunnon suomalaiset savut? Ei koko linjastoa tarvitsisi uusiksi laittaa, mutta vähän kokeilunhalua olisi toivottavaa löytyä metsäkansalta.

Se asia, mistä olen aina Teerenpelissä tykännyt on design, johon viski on paketoitu. Erittäin tyylikäs ja houkutteleva. Harmi, ettei viski ole vielä vastaavalla tasolla! Seuraan kuitenkin mielenkiinnolla, mitä saavat vielä aikaan. Parannusta 6YO –versiosta on kuitenkin tapahtunut jo.

Finlaggan Cask Strenght – mysteeri isolla äffällä

Kuohuvan könkään ääressä istuessa on hyvä katsella ja ihmetellä luonnon voimia. Tuntea se kirpeän kostea ilman henkäys, joka alkukesäisessä aamuvarhaisuudessa iskee. Tietää että kohta taivaalta tulee räntää mutta nyt aurinko kuitenkin paistaa. Päivän vaelluksen kohokohtia ovat tietysti tauot, joita onkin hyvä pitää tiheään. Tulen sytyttäminen, savukiehkuran nouseminen kiehisistä. Aina siihen kunnes hyppää kylmään jokeen uimaan ja tuntee sen ylitsehuutavan kylmyyden. Pistävänkin miellyttävän kokemuksen. Tätä tunnetta hakee uudestaan kerta toisensa jälkeen, koska kaikissa näissä Pohjoisen kokee vaikkei ihan äärimmäisyyksiin vielä mennä.

Finlaggan Cask Strenght (58%) on yksi mysteeriviskeistä. Sen tislaamoa ei ole annettu ilmi, mutta epäilyt ovat kallistuneet, niin netissä kuin omien maisteluiden pohjalta, nuoren Caol Ilan suuntaan. Tähän mennessä jokainen eri pullo on maistunut hiukan erilaiselta, siinäkin mielessä tämä viski osaa yllättää. Kaikki maut ovat olleet minua miellyttäviä: karuja, viimeistelemättömiä, savuista ja turpeista ja kaikkea tätä hyvällä tavalla. Finlagganista löytyy pehmeyttä ja vivahteita, monisyistä luonnetta ja makunautintoja – kunhan sille antaa aikaa. Viskin maku ja tuoksukin muuttuvat kun se on ollut pullossa seisomassa, joten tätäkin kannattaa nautiskella harvakseltaan maistellen.

Nuoretkin osaavat yllättää, positiivisesti.

Laphroaig 10YO Signatory ja Villi Wäinö

Art goes Kapakka illan alkuvaiheilla tuli eksyttyä Kalevankadulle Helsingissä. Koska kosmonautiksi ei voinut ryhtyä, siirryin kadun toiselle puolelle Villiin Wäinöön. Yllätyin positiivisesti paikan viskivalikoimasta, sieltähän löytyi Kilchomanin Spring 2011 myös! Juomia oli useita kymmeniä, vaikka osalla löytyikin sitten hintaa enemmän kuin mitä järki sanoo (Ardbeg Uigeadail 18€/4cl esim.).
Jutustelin baarimikon kanssa, joka tuntui aika mukavasti tietävän viskeistä. Ainoa särö oli Ardbeg Supernovasta pitämättömyys, mutta menköön makuasioiden piikkiin. Siinä sitten rivistöjä katsellessani huomasin Signatoryn etiketillä olevan pullon ja pyysin nähdä sitä. Osoittautui, että kyseessä on 10YO single barrel Laphroaig. Pitihän sitä sitten maistaa, samasta sarjasta itselleni ovat tuttuja 6YO ja 9YO, mutta en painanut vuosikertaa mieleeni. Olisi pitänyt ottaa kuva etiketistä, ehkä sitten seuraavalla kerralla.
Ympäristönä Villin Wäinön terassi ei sovellu kyllä ‘oikeaan’ maisteluun, mutta Laphroaigista jäi oikein miellyttävä kuva. Verrattuna tavalliseen 10YO:hon niin tämä on pehmeämpi, vivahteikkaampi, mutta sisältää kuitenkin sitä Laphroaigin savua ja tylyyttä sen verran että viskillä on luonnetta vaikka toisille jakaa. Hyvin maistuva viski, jonka jälkimaku jaksoi kantaa sopivasti terassin hälinässäkin. Single barrelit ovat minusta hauskoja maisteltavia, niissä ei ole yritetty tasoittaa makua suuren massan haluamaan muottiin vaan niiltä voi odottaa yllätyksiä, epätäydellisyyttä ja omaa tahtoa. Hintaeroa normaaliversioon Wäinössä tällä ei paljoa ole – joten niin kauan kuin tätä riittää niin käykää maistamassa! Kehukaa samalla Signatoryä ja yhden barrelin versioita Laphroagista, Caol Ilasta ja Bruichladdichista, jos he ymmärtäisivät hankkia muutaman savuisen pullon rohkeasti sinne lisää.

Ardbeg Alligator Committee Reserve – puraisee ja pitää otteessaan

Lihaa käristymässä nuotiolla, paksu savu nousee kun rasvat valuvat tirisevinä tuleen kuumille hiilille. Aurinko on sopivasti laskemassa ja värjää pilvet taivaalla medium-miinus –lihan punaisiksi, laavu kierrättää savua siinä istuvien ympärillä samalla kun läheinen koski kohisee kaoottiseen toistuvaan tyyliinsä.
Öljyisyys tässä viskissä on todella erikoinen. Lasissa huljauttelun jälkeen ne muodostavat kauniin kaulanauhan, joka alkaa pisaroimaan ja valumaan vähitellen. Tuoksu on savuinen ja miellyttävä. Vaikka tämän tunnistaakin Ardbegiksi, on tämä selkeästi kokeilu hiukan eri suuntaan. Turve ei hyökkää kasvoille, vaan se on enemmän jätetty taustalle. Etualalla ovat selkeästi mausteisuus ja vähän erilainen savu. Tykästyin Alligaattorin tuoksuun hyvinkin nopeasti, vaikka varmaan odotinkin enemmän selkeästi Ardbegmäistä juomaa.

Maku on täynnä savua ja hiiltä, sekä vahvoja mausteita. Kun viskiä on maistanut, on vielä vaikeampi erottaa yhteenkuuluvuutta Ardbeg-perheen kanssa. Se on siellä kyllä, mutta sokkotestissä saattaisi mennä vivahde huomaamatta. Mutta luonne on aitoa nimeä. Alligaattori puree ja maiskuttaa uhriaan antaumuksella. Mausteet antavat pontta hiilisavulle samalla ja hiiltyneisyys vain voimistuu jälkimaussa. Tämä ei ole hento viski, kaukana siitä, mutta loppujen lopuksi tämä ei ole myöskään samalla tavalla vahva kuin esim. Uigeadail. Nyt on lähetty uudelle polulle, joka vie kanjoneihin ja syvävetisiin jokiin. Mitä sieltä alkulähteiltä vielä löytyykään, on hyvin mielenkiintoista.

For discussion lukee pullon kyljessä, enkä ihmettele. Tästä juomasta löytyy keskustelunaihetta, koska jälkimakukin tuntuu jatkuvan ja jatkuvan. Ensipuraisu on huomattavan raaka, mutta sen jälkeen nautinto saa enemmän aikaa. Kokemattomalle ensimmäinen myrskypäiväkin voi olla tyly kokemus, mutta oikein otettuna se on vaelluksen kohokohtia.

Ardbeg Alligator Committee Reserve (51.2%) on kypsytetty uusissa amerikkalaisissa valkotammitynnyreissä ja tamminen maku nouseekin sieltä vahvasti esiin. Mitä enemmän juoma saa ilmaa lasissa, sitä enemmän tuoksu ja maku muuttuvat. Mukaan tulee pehmeyttä ja uusia aspekteja, ja todellakin lisää keskustelunaiheita. Mausta löytyy täyteläisyyttä ja pehmeyttä, luonnetta ja raakuutta. Ja savu. Se jatkuu pitkään myös lasissa vaikka se on jo tyhjä viskistä.

Alligator ei ole uusi Corryvreckan tai Supernova, vaan se on kokonaan uusi linjaus tislaamolta. Hienostunut ja ajatuksia herättävä. Sopii hyvin ruokailun jälkeiselle pöytäkeskustelulle, joskus pitääkin kokeilla miten tämä viski toimii esim. mausteisen aterian jälkeen. Mutta ehdottomasti liha-aterian, koska eihän alligaattoritkaan ole kasvisyöjiä..

Octomore 4.1 – pahuutta tiivisteenä

Tässä on viski, joka ei leiki. Todennäköisesti kun sitä on valutettu tynnyreihin se on tapellut vastaan enkä ihmettelisi jos Bruichladdichin tislaamoilla puhuttaisiin kirouksista jotka ovat saaneet varomattomat maistelijat muuttumaan vääräsäärisiksi torakoiksi. En tiedä mistä heidän master distillerit ovat käyneet hakemassa ainesosia tähän viskiin. Todennäköisesti he ovat etsineet paikkoja, josta puhutaan vieläkin pelolla, kuiskaten ja vain päivänvalossa. Vanhoja sotatantereita, noitarovioiden paikkoja, kuolleiden tyrannien hautoja, Haadeksen vankityrmiä ja kapakoita joissa tapellaan yhtä usein kuin juomia tilataan. Kuvaamalla Octomore 4.1:tä alkukantaiseksi, luonnonvoimaksi tai Lapinkaan termein ei taida tehdä sille oikeutta. Väkivaltainen ja paha alkavat olla sanavarastoa josta päästään liikkeelle, mutta se ei kuitenkaan lopu siihen.

Octomoresta löytyy paljon sitä, mitä Islaystä haen. Savua, hiiltä, turvetta ja karkeutta. Tässä ei yritetä olla hienostuneita, ei todellakaan. Mutta tämä on myöskin kaukana mistään junttimaisesta tai normaalista. Octomore 4.1. on omaa luokkaansa, se kulkee omalla polullaan eikä välitä mitä muut sanovat. Tie ei ole helppo, mutta sen kautta pääsee tutustumaan uusiin kokemuksiin ja maisemiin. Ja olo on sen jälkeen kuin olisi ollut isossa tappelussa ja säilynyt voittajana.

Maku on hyvin savuinen, hyvin hiilinen, hyvin turpeinen. Mitään ei jätetä puolitiehen vaan hakusessa on rajojen etsintä. Maistellessani tätä mietin, että kuvaisiko oloa sillä, kuin olisi tanssimassa keskellä palavaa kokkoa. Suu täynnä liekkejä ja savua, mutta kuitenkin euforinen tunnetila jossa ollaan siirrytty pois tästä maailmasta. Pieni tippa vettä, kyllä – luit oikein – vettä tilkka, ja makumaailma aukeaa todella paljon. Pahin puraisu laajenee ja pitkittyy, samalla mausta voi löytää enemmän sukulaisuutta Orpheukseen. Helppo tämä viski ei kuitenkaan – ei siinä, että maut olisivat hienovaraisia vaan siinä että tämä on haastava luonteensa vuoksi. Sapelihammastiiketi, jota ei ole kesytetty mutta silti sitä pitäisi saada silittää.

Octomore 4.1:tä on tehty 15 000 pulloa. Viski on nuorta (5YO), vahvaa (62.5%) ja tammiset tynnyrit ovat myös jättäneet siihen jälkensä. Ehkä nuo tynnyrit on tehty vanhojen laivojen tammirungoista jotka ovat nähneet kymmeniä vuosia taisteluita. Mielenkiinnolla odotan tuleeko 4.2., jossa tämä pahuuden ilmentymä olisi käytetty erilaisten tynnyrien kautta Orpheuksen tyyliin. Ehkä silloin viski ei piiskaisi yhdeksänhäntäisellä niin rajusti kuin mitä nyt.

Loppusanoiksi on kerrottava että tämä on loistava viski, kun siihen asennoituu oikein. Ei, tämä ei ole sellainen joka sopii lempeälle hienostelijalle. Mutta sellaiselle joka hakee karuutta, savua ja turvetta, nauttii tappelusta ja etsii äärimmäisyyksiä –  sellaiselle tämä on nautinnollinen kokemus. Kuten minulle. Ja saahan tämän kautta sen kokemuksen miltä muinaiskuninkaiden haamuista on tuntunut, kun heidän maalliset jäännökset on polttohaudattu.

Port Ellen 27YO Old Malt Cask – Legendaarista

Tuoksu, joka nousee historiasta. Näen edessäni kohoavat rauniot. Muinaiset, joita ei enää korjata. Aika vähä vähältä nakertaa niiden juuria ja ajan myötä massiiviset rakennelmat murenevat, pienentyvät mutta niin kauan kuin paikasta säilyy edes tarinoita, legendoja, huhuja tai kivenmurusia – se elää ja voi hyvin. Vielä majesteettiset tornit kohoavat edessäni, vielä ehdin tutustumaan paikkaan kun se on voimissaan. Savuinen usva tekee raunioista mystiset ja niin kiehtovat. Odotan näkeväni täydenkuun loisteessa varjoja, aaveita kaukaisuudesta jotka tulevat luokseni kertomaan tarinaa paikasta. Nuotion miellyttävässä poksahtelussa ne tulevat vielä kerran hamuamaan sitä, minkä tekemisessä he olivat aikanaan kuuluisia. Viskiä, jonka maine on kantanut pohjoisiin maihin saakka.

Port Ellen alkaa olla legenda jo itsessään. Islayn tislaamo, joka on jo suljettu. Sen varastoista löytyy vielä joitain tynnyreitä ja aiemmin pullotettuja viskejä löytyy kaupoista. Mutta nämä eivät ole ihan jokapäiväisiä juomia. Päivä päivältä määrä harventuu, mutta onneksi onnistuin saamaan lahjaksi yhden pullon. Siitä kuuluu suuri kiitos ystävilleni.

Old Malt Cask on yleensä laadun tae, eikä tässä tule eteen poikkeusta. 27-vuotias juoma on yhdestä tynnyristä ja se on tislattu 1983, pullotettu 2010, eikä näitä pulloja ole kuin 217. Tuoksu on todella täyteläinen ja historiaan tempaiseva. Maku ei häviä tuoksulle yhtään ja se muuttuu savuisemmaksi suussa. Jälkimaku säilyy erittäin pitkään, kuten voisi olettaakin iäkkäältä viskiltä. 50% on juuri hyvä vahvuus tälle, tuoden eteen intensiteettiä mutta mausta ei löydy kuitenkaan tippaakaan poltetta. 

Lyhyesti sanottuna tämä on erinomainen viski. Erilainen kuin esim. Octomore Orpheus, oikeastaan niin erilainen ettei näitä ole järkeä edes verrata. Pehmeä, mutta täyteisen kova. Makea, mutta tuo mukanaan myös hiilen ja savun. Tästä löytyy makuja jotka vain odottavat maistelijaa löytämään ne, jälkimaku kiirii pitkään kuin usva kukkuloiden välissä – välillä vahvemmin ja välillä hennommin. Tämä on täydellinen lahja sellaiselle, joka on hurahtanut savuviskeihin. Kiitos!

Onko järjestyksellä väliä?

Hyviä ajatuksia tuli esiin viikonloppuna, mikä olisikaan se järjestys miten viskejä tulisi maistella. Jotkut kuulemma pitävät ajatuksesta, että maistelijat eivät tiedä mitä viskiä maistelevat vaan nimet paljastetaan vasta jälkikäteen. Mukava on tällöin myös arvontaa järjestyksen kanssa.

Itse taas olen mieltynyt siihen, että mietitään miten sarja rakennetaan. Useat viskit eivät toimi suoraan peräkkäin ilman pitkää taukoa, vaan olisikin löydettävä sopivat maut jotka toimivat yhteen niin ettei kukaan jää jalkoihin. Mikäli ensimmäisenä maistaa vaikkapa Ardbegin Supernovaa alkaa loppumaistajaiset olemaan vähän turhia, pitäisi löytää aika tykkiä tavaraa jotta ne maistuisivat kunnolla. Ja mikäs ilo siinä on silloin?

 

Mielestäni hyvä sarja on kuuden viskin maistelu. Ensin aloitetaan kevyemmillä ja nostetaan vähitellen intensiteettiä. Kuitenkin niin ettei käyrä ole suora jatkuvasti, vaan siinä tulee vaihtelua sopivasti. Tätä kautta saadaan aikaan kiehtova matka savujen, ja yleensäkin viskien, maailmaan.

Olen todennut että esim 1-2-3 tauko, esim kahvit tms, ja 4-5-6 on varsin toimiva sarjoitus. Hassumpi ei ole myöskään 1-2, tauko, 3-4, tauko ja 5-6. Siinä saa rakennettua jo enemmän vaihtelua ja mukaan useamman vähemmän intensiivisen maun.

Jotain esimerkkejä voisivat olla

1. Ardbeg Blasda
2. Ardbeg Corryvreckan
3. Port Charlotte Ar Duthchas
4. Finlaggan Cask Strength
5. Ardbeg Almost There
6. Octomore Orpheus 2.2

Tämä sarja on kokonaisuudessaan hyvin intensiivinen ja Ardbeg-pitoinen. Kuitenkin siinä tulee vaihtelua makumaailmojen suhteen, Blasdan pohjustaessa hyvin Corryvreckanin makua. Orpheus nousee mainiosti esille lopetuksena Ardbegin jälkeen, korostaen niitä eroja mitä näillä viskeillä on.

1. Bruichladdich Organic
2. Ardbeg Uigeadail
3. Ileach
4. Kilchoman Winter 2010
5. Laphroaig Quarter Cask
6. Ardbeg Supernova

Tällä sarjalla on jo enemmän vaihtelua. Ileach maistuu hyvin vielä Uigeadailin jälkeen ja sarjan kakkososassa makumaailma vaihtelee hyvinkin paljon, päättyen hyvin intensiiviseen Supernovaan.

1. An Turas Mor
2. Caol Ila Cask Strenght
3. Bruichladdich 7YO Resurrection
4. Port Askaig
5. Lagavulin Distillers Edition 1993
6. Ardbeg Renaissance

Sarja on rakennettu pareihin, toisin kuin aikaisemmat. Näissä vuorottelevat kevyempi ja vahvempi maku, mutta saaden silti enemmän täyteläisyyttä loppua kohden. Tälläisessä sarjassa korostuvat todella mukavasti eri ikäiset ja eri tyyliset viskit.

Lopetusviskeinä on, kuten huomaatte, yleensä hyvin intensiivinen ja vahvan makuinen viski. Itse suosin tähän tarkoitukseen Ardbegin vahvoja makuja. Vaikka Ileach ja Finlaggan ovatkin intensiivisiä, jää yleensä hiukan hienostuneemmista (mutta vahvoista) mauista parempi jälkimaku pidemmäksi aikaa. Näistä ehkä ajatuksia enemmän jossain toisessa artikkelissa myöhemmin.

Kilchoman Spring 2011 – nuorta ja maittavaa

Matka vie villiin pohjoiseen, kauas autiotuvalle tiettömän taipaleen päähän. Perillä huomaan tuvan tuhoutuneen palossa pari päivää sitten, paikalla leijuu vielä kastuneen savun tuoksu. Mietona, mutta selkeästi havaittavana. Pengon tuvan jäänteitä, kääntelen hiiltyneitä hirsiä joka herättää savun vieläkin vahvemmin eloon. Löydän vanhan kattilan, nyt mustaksi pinnoitettuna.

Kävelen kostean maaston poikki kohti puroa, joka juoksee ylempää louhikkoisesta maastosta vapautuakseen kohti alempana hitaasti kiemurtelevaa jokea. Palaneen tuvan tuoksu sekoittuu metsään ja sammaleisiin. Vesi on kylmää ja raikasta, muodostaen miellyttävän tuntemuksen savulta tuoksuvan paikan kanssa. Lähelle tuvan hiiltyneitä rakenteita on hyvä pystyttää laavu ja laittaa omat tulet. Illan mittaan vanhat paksut hirret saavat jatkaa hidasta hiiltymistään ja matkaaja saa taas istua pohjoisen savuissa. Tämä hetki syvälle muistoihin.

Kilchoman Spring 2011 on nuori viski. Tislaamo on perustettu 2005, ollen Islayn nuorin paikka, ja heillä oli hiukan alkuvaikeuksia. Mutta vähitellen heidän viskinsä vanhenee erilaisissa tynnyreissä. Spring 2011 on sekoite kolme- ja nelivuotiasta viskiä, eli se on iältään kolmevuotiasta juomaa. Vahvuudeltaan se on 46% ja tämä viski kuuluu suosikkieni listalle. Miellyttävän luonteikas, karuuden vaaniessa taustalla, mutta hienostuneesti jättää hyökkäykset vähemmälle. Todennäköisesti tämän vuoden lopussa, tai ensi vuoden alkupuolella, pääsemme maistelemaan viisivuotiasta Kilchomania, elleivät he tuo sitä ennen nelivuotiaan version esille. Heillä on oikein hyvä suunta tisleissään, joten jahka heiltä alkaa tulla kahdeksan-kymmenvuotiasta tavaraa niin uskoisin että suurempikin yleisö alkaa tuntemaan tämän tislaamon. Mutta nyt voi jo maistella ja arvailla mitä sieltä tuleman pitää.

Octomore Orpheus 2.2. – Jyrkänteeltä alas ja lentoon

Näen myrskyn nousevan kaukaisuudessa. Tuuli pian käy vonkumaan, kun astelen viimeisiä taipaleita tunturin laelle. Tuulen mukana tulee tuoksu sateesta ja ukkosesta, jäämeren karuista laineista ja kurujen syvistä louhikkoista. Pääsen laelle ja edessäni aukeaa huikea maisema. Pitkä, louhikkoinen pudotus edessä, jonka täyttävät useat purot jotka syöksevät vettä alkulähteiltä pitkälle soiden erämaihin. Salama on sytyttänyt metsän palamaan myrskyn edellä, sakea savu nousee pitkin rinnettä ylös ja pian tunnen tuoksun niin tutun. Maistelen tiukkaa savua, turpeisen polttamaa. Pilvet saapuvat kohdalleni ja iskeytyvät huipulle. Peityn savuun, veteen ja karuun tuuleen. Salama lyö johonkin lähelleni, mutta siitä välittämättä otan luonnonvoimat vastaan. Voiko tämä hetki paljoa tästä raaistua?

Maistelu vie minut muistelemaan tunturissa koettua lumimyrskyä, tuulta joka repi laavukankaan halki, päivän pitkää marssia ja monia muita karuja kokemuksia – jotka jälkikäteen ovat erinomaisia muistoja. Kuinka hyvältä raikas vesi maistuukaan, kun on päivän kituuttanut keitetyllä vedellä. Miltä se hetki tuntuukaan, kun on pitkän tauon jälkeen taas tulilla istumassa – nauttimassa savuista ja hyvistä turinoista.

Octomore Orpheus 2.2. on äärimmäisyyksien viski. Se lyö maistelijaa turpeella (140ppm) ja tiukalla savulla vasten kasvoja, pakottaa karuihin olosuhteisiin ja vierittää alas jyrkännettä. Mutta samalla se osaa olla hienostuneen nautiskeltava, kuinka retki veneellä alas sopivasti kuohuvaa koskea joka kastelee kyytiläisen läpimäräksi. Viski on vahvaa (61%)  mutta sitä ei tätä maistellessa huomaa. Orpheus on yksi suosikeistani, tälle tasolle ei moni viskeistä ole päässyt. Savua ja tulta, turvetta ja muinaista eliksiiriä. En kuitenkaan halua täyttää blogia ylityssanoin, mutta savuviskien ystävää kehoitan tätä maistamaan. Tässä on luonnetta ja makua, tuoksu joka jättää lasin, sen tyhjennettyä, pitkäksi aikaa turpeisen savuiseksi. Aika hyvin viisivuotiaalta viskiltä, miltäköhän tämä tulee maistumaan kymmenvuotiaana?

Ihan heti tämän viskin jälkeen ei kannata maistaa mitään muuta – hyvätkin savumaut tuntuvat laimeilta silloin. Tai ainakin pitää sopivan pitkä tauko ennen seuraavaa.

Bowmore Surf – kaava vähän vinossa

Polku vei suoraan soiseen maastoon kuusikoiden varjostamaan laaksoon. Saappaat uppoavat vesirajalle saakka ja maastosta nousee maatuneiden lehtien tuoksu. Hyttyset villiintyvät uusista uhreista ja hyökkäävät kerta toisensa jälkeen suojatoimista välittämättä. Suo tuntuu lähes loputtomalta, hämäryys keskellä päivää oudolta kunnes lopuksi polku suuntaa korkeammalle ja rämpimisen jälkeen pääsee levähtämään kivelle. Tulet syttyvät maakuoppaan ja savu ajaa hyttyset viimeinkin pois. Nyt on hyvä hetki hohhailla ennen matkan jatkamista.

Bowmore Surf (40%, litran pullo) ei herätä tuoksullaan minussa hirveän positiivisia tunteita. Mieleen tulee maatuneet lehdet ensivaikutelmalla, yllättävän tunkkaisesti. Viskistä ei ole kerrottu ikää, mutta maku ei ole kauhean hienostunutkaan. Karkeahko, väärällä tavalla, ja tässä alkoholi maistuu lävitse. Savua ja turvetta löytyy, mutta alkemiassa on vielä hiomista. Jälkimaku on sen sijaan miellyttävä ja yllättävän pitkä, vaikka viskin tuoksut katoavatkin aika pian lasista.

Tavallinen 12-vuotias Bowmore on parempaa kuin tämä, joten jos etsii spesiaaliviskiä lahjaksi ei tämä ole paras valinta. Tätähän voi kaataa vaikka yllättäville vieraille. Niille jotka haluavat viskiä, mutta joille ei halua niitä parempia juomia tarjota. Tätäkin on hyvä maistella välillä, selkenee erot viskien välillä. Mielestäni tämä on kuitenkin ihan ok perusviski ja paljon paljon mieluummin tätä maistelee kuin esim. tavallista Chivas Regalia..

Vettä sekaan – tai sitten ei

Savuttaahan se nuotio etelässäkin, merenkin rannalla. Puut palavat iloisesti, savu tuivertelee pienen tuulen tahtiin ja paistinpannu nokeentuu kevyesti. Verrattuna pohjoiseen savuun, kokemus on lempeä ja armollinen. Savu ei hyökkää silmiin vaikka istuisit millä puolella tulta, se ei sokaise ja saa yskimään ollen kuitenkin nautinnollinen ja odotettu kokemus. Tervaakaan ei tarvitse raapia pannun pohjasta kivellä tai raudalla. Ei tarkoita sitä etteikö nuotiosavut olisi etelässäkin mukavia, niistä vain puuttuu luonnetta ja etäisyyksien tuomaa erämaista karuutta.

Tämä on varmasti ikuisuusaihe viskien kanssa. Lisää vettä ja aromit tulevat paremmin esille ja mitä kaikkea sitä saakaan kirjoista lukea. Tämän kirjoittajan mielestä asia ei ole noin. Makuaisteja on tietysti monia ja jos joku haluaa viskinsä vesittää niin mikäs siinä – mutta voi olla että en toiste tarjoa viskiä maisteltavaksi..

Haluan ajatella asiaa siltäkin kantilta, että viski tulee maistella sen vahvuisena kuin se on pullotettu. Jos tekijä haluaa sen maisteltavan 20-30% vahvuisena niin hän varmaan pullottaa sen sellaiseksi. Maisteluissa juomaa ei kuitenkaan kulauteta alas pohjanmaan kautta, vaan siitä nautitaan pieninä annoksina. Kyllä se sitten suussa ollessaan laimenee. Vahvat viskit tuovat makujaan minusta hyvinkin vahvasti esiin, karu luonne ja rankka olemus korostuvat raakana. Hyvä pihvikin on parhaimmillaan aika raakana.

Onko se sitten alkoholi mikä polttaa? Varmasti niinkin, mutta ei vahvasta votkasta saa samoja makunautintoja mitä tynnyrivahvuisesta savuviskistä. Eli on kyseessä paljon muutakin.

Vettä toki juodaan maistellessa eri viskien välillä. Ei sitä pois pöydästä jätetä.

Lagavulin 12YO / 2009 – viesti tulevaisuudesta

Villi kokko palaa kuumalla liekillä ja savu luikertelee pitkin usvan peittämää jokea. Yössä kuuluu vain rätinää ja pauketta. Tuli nousee korkealle, yrittäen saavuttaa puiden latvuksia siinä kuitenkaan onnistumatta. Kokkoon heitetään halkaistu tukki, joka työntää ympärilleen kitkerää savua. Tulen kuumuus tuntuu pitkälle ja se tuntuu hyvältä pitkän kylmän päivän jälkeen. Savu pääsee kurkkuun ja se laittaa yskittämään ja samalla hymyilyttämään. Päivän koettelemukset ovat vaihtuneet leirin leppoisaan tunnelmaan, jäinen sade lämpimään oloon. Äkkiä tuuli löytää tiensä kokkoon ja nostaa savun keskeltä liekit kapuamaan kovaäänisesti humisten vieläkin ylemmäksi. Yleensä niin säyseä leirinuotio on tänään vapaa, ilman rajoja. Aamulla paikassa tulee tuoksumaan veden kostuttama, sammutettu, liekki ja hiili. Niin miellyttävä ja muistoja mieleen tuova tuoksu.

Tämä nuori, tynnyrivahvuinen (57.9%) Lagavulin on toista maata kuin se mihin on totuttu jos mainitaan Lagavulin. Tästä löytyy  nuoruuden intoa, räiskyvää vapautta ja ärhäkkää luonnetta. 12YO ei anna mitään anteeksi, vaikka on karun hiomaton. Mutta siltikin tulevaisuuden voi jo maistaa, tuli tulee pehmenemään ja savu odottamaan pitkään ennen haihtumistaan. Tätä savua ei ole vielä kesytetty, eikä hätäinen maistelija pääse selville mikä tekee siitä niin erinomaisen. Lasissa ollessaan tunnelma vain paranee, kun tuli sekoittuu ilmaan. Tuoksut muuttuvat ja pehmenevät kun antaa viskin kertoa tarinaansa rauhassa. Vuoden 2013 jälkeen yhä useammat löytävät pienen osan tätä varhaista villiä kesytetyistä savuisista Lagavulineistaan.

Laphroaig Quarter Cask – terveisiä parhaasta neljänneksestä

Korkean kurun syvänteessä koski jyrisee armotta hakaten kiviä päivä toisensa jälkeen. Kuoha ja höyry nousevat sakeana pilvenä ylöspäin, vain kadotakseen viileään ilmaan. Joki on saanut alkunsa kaukaiselta suolta ja kulkenut läpi pitkän mutkittelevan uransa rauhalliseen tahtiin. Nyt se vapautuu ärjyvällä voimalla vain laantuakseen jälleen.

Tuuli tuo mukanaan tervehdyksen karulta kaukaiselta mereltä ja jäisen suolainen viesti sekoittuu kirkkaaseen jokiveteen. Hyvä muistutus siitä, ettei nyt olla kaupungin laitamilla vaan erämailla. Tässä paikassa on hyvä istua ja laittaa nuotio kytemään kivien koloon. Samalla voi kaivaa repusta esille nokeentuneen pannun ja kiivetä polkua pitkin jylisevien kivien hakemaan siihen täytettä. Pannua peittaa savulta tuoksuva tervainen kerros – pohjoisen nuotiot saavat tuon aikaan.

Maasto polveilee nuotiolta katseltuna ylös ja alas. Männyt ja koivut elävät tässä laaksossa sopusoinnussa, jota rikkovat vain satunnaiset purot ja siirtolohkareet. Aurinko siivilöityy latvusten kautta maalaten maisemasta vielä täydellisemmän. Ilmassa maistuu yön lähestyvä viileys jo nyt.

Laphroaig Quarter Cask on 10-vuotiasta sisarustaan pehmeämpi, mutta pitää sisällään jykeviä voimia. Se osaa antaa itsestään miellyttävän kuvan, mutta varomaton saattaa astua kielekkeeltä harhaan. Kuten nuotion kekäleet, QC maistuu suussa vielä pitkään sen jälkeen kun viimeisetkin tipat lasista on valutettu. Siitä jää jäljelle myös hiipuvan turpeisen savun tuoksu, jota ei kannata sivuuttaa.

Viski on alun jälkeen kypsennetty pienemmissä tynnyreissä, jotka ovat kooltaan neljänneksen normaalista. Tämä antaa vauhtia kypsennykseen ja monimuotoisuutta sen makuun. Vahvuudeltaan viski on 48%, mikä sopii kun hakee hienostunutta mutta Islayn luonteikasta makua.

Ardbeg Uigeadail – alkukantainen ja väkevä

Ardbeg Uigeadail on hyvin sopiva aloitus tälle blogille. Se oli yksi ensimmäisiä tavanomaisuudesta poikkeavia viskejä, joita maistoin. Siihen mennessä oli tullut maisteltua jo mainiota savuja (Ardbeg 10, Bowmore, Laphroaig ja tietysti Lagavulinkin) mutta Uigeadail nostikin sitten savut ihan omalle tasolleen.

Jo pelkkä tuoksu saa aikaan muistijälkien havahtumista unestaan. Savuinen usva kiemurtelee pitkin yötöntä yötä, tuoden mukanaan jänkhän tuulahduksen kukkuloiden takaa. Sitä oikein odottaa että koko maisema avautuu eteen kaikessa komeudessaan.

Maku sinkauttaa minut suoraan rakkaisen tunturin rinteille. Siihen tuulen ja sateen pieksämäksi, luonnon tunkeutuessa armotta vaatteiden lävitse. Savuinen nuotio räiskyy ja kohisee siinä vieressä ja työntää tervaisia kynsiään silmiini, mutta en halua luovuttaa ja siirtyä. Annan savun kietoutua ympärilleni ja tihrustan pienin silmin ympärilleni. Maku kiemurtelee kielessä samalla kun sade laantuu ja tuulen ulvonta hellittää. Kun taas näen, katson ympärilleni ihmetellen maisemaa jota pieni auringon pilkahdus pilvien lomasta maalaa. Juureni tuntien voin nousta seisomaan ja käyn uhmaamaan tuulta, etsien sateen keskeltä läheisten tuntureiden huippuja. Mieleni tekisi huutaa että “antaa tulla vaan”!

Tämä viski on karu, raaka ja viimeistelemätön. Kaiken hienostuneisuuden voi oikeastaan unohtaa alkuvaiheessa. Mutta samalla hyvällä tavalla erittäin luonteikas ja niin minun makuuni. Se ei lopu hetkessä vaan se saa suussa uusia vivahteita vielä pitkänkin ajan päästä. Tässä vetoaa nimenomaan se, että tämä tuo arvaamattoman ankaran luonnon luokseni, vaikka istun mukavassa nojatuolissani sisällä. Lopuksi voi nauttia vielä turpeisen savun tuoksusta lasissa ja vähitellen antaa muiston painua unohduksiin, kunnes seuraavan kerran sen taas herätän.

Uigeadail on lyhyesti sanottuna loistava tynnyrivahvuinen viski (54.2%). Mielestäni viski tulee nauttia sen vahvuisena kuin se on pulloon pakattu. Tällöin se vapauttaa kaiken luonteensa suoraan makuhermoihin.

Taas yksi viskiblogi. Ei kai?

Vastaus tuohon on tietysti kyllä. Tähän mennessä pienimuotoisia tunnekertomuksia viskeistä tuli jaettua Facebookin ja G+:n kautta, mutta muutamakin tuttava oli sitä mieltä että minun kannattaisi käydä pitämään blogia viskeistä.

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Uusi blogi on avattu ja haasteena on tietysti saada kirjoitettua tänne riittävän usein että tämä säilyy mielenkiintoisena.

Savuviskit ovat ehkä tietynlainen klisee jopa, ainakin siltä se usein tuntuu. Hyvin monet jotka kutsuvat itseään viskien harrastajiksi, tai niistä enemmän nauttijoiksi, suosivat Islayn taianomaisia savuja. Liekö sitten kyseessä suomalainen luonne ja geeniperimä, savupirttien jättämä muistijälki, vaiko se että useat savut vain maistuvat niin hyviltä? Omalta kohdaltani savuviskit liittyvät Suomen Lappiin, sen tervaisiin savuihin ja ylipäätään karuihin olosuhteisiin. Ne tuovat hiukan luokseni sitä mitä parhaimmillaan olen metsässä ja tuntureilla kokenut.

Sen vuoksi kuvailen viskejä sanoin mitkä liittyvät luontoon. Jotain ‘tasting notes’ sanoja saattaa olla seassa mutta tämä ei ole blogi niistä. Tämä on blogi siitä miltä viskit minusta tuntuvat ja miten ne itse koen. Jokainen saa tehdä omat johtopäätöksensä siitä voiko joku viski toimia heille vai ei, ehkä ajan kanssa löytyy muitakin jotka jakavat näitä ajatuksia kanssani.

Tuntemuksien kuvaaminen liittyy paljon myös siihen, minkälainen vire on pohjalla. Peräkkäisinä päivinä sama viski saattaa viedä minut eri paikkoihin, mutta ei anneta sen häiritä vaan nautitaan savuista!