Viskien renesanssit ja da vincit: visketöörien uho

Suurimmaksi osaksi olen päässyt maistelemaan varsin tuoreita viskejä, joista harvat ovat saanet alkunsa ennen 1990-lukua. Ainahan vanhempia viskejä on arvostettu. Puhuttu ihaillen ja syvä kunnioitus äänessä soiden kun keskustelussa on ollut 30,40 tai 50 vuotta tynnyreissään hiljaisesti nukkuneita ikäjääriä. Nykyään taas suuntaus on aikakaudelle tyypillisesti hektisempi ja sävelmässä on biittiä kuin nopeassa teknossa ikään.

Tislaamot näkevät omistajavaihdoksia, uudet mestarit ottavat käytäntöön näkemyksiään miten asiat tulisi tehdä. Uusia da vincejä tulee kehittelemään täysin odottamattomia kokeiluja. Ala elää ja kuten taiteet ja käsityöläistaidot: se muuttuu. Viskin valmistus on edelleen osittain käsityötä, erityisesti pienemmissä tislaamoissa, mutta siinä on myös paljon teollisia elementtejä koska kysyntä on yksinkertaisesti suurta.

60-70-80

Mutta tämä kaikki muutos tekeekin tästä mielenkiintoista. Tiedän, että on väkeä jotka haikailevat 60/70-luvun Ardbegien perään maksaen pulloistaan huikeita summia. Pulloista, jotka ovat olleet edullisia aikanaan. Vastahan jokin aika takaperin tämä huuma mallasviskeihin syntyi uudestaan, koska aikaisemmassa aikakaudessa sekoitteita arvostettiin ja mallasviskit olivat pienemmän piirin sikariklubi. Valmistuskustannukset ovat yksi asia, nykyään työ ja tarvikkeet maksavat huomattavasti enemmän kuin mitä ne maksoivat 60-70 luvulla. Inflaatio tuppaa lyömään tällä tavalla vaikutuksensa. Lisäksi kysyntä on kasvanut, jolloin nykymaailmalle luonnollisesti on pyyntihintakin kovempi. Siinä on sen jälkeen tiedossa tasapainottelu: pitääkö hinnat ja kysyntä tasapainossa (kuinka mahdollisimman moni ostaa mahdollisimman suurella hinnalla) vai tähdätäkö edullisempiin markkinoihin, joilla on suurempi ostajakunta. Mitä jos aasialaiset päättävät käydä haalimaan Skottilaisia mallasviskejä urakalla?

Mutta palataksemme vanhoihin Ardbegeihin. Maku on opittu asia, ja makuaisti on yksilöllinen. Ardbegin tislaamo kävi lävitse 90-luvun lopussa omistajavaihdoksen ja linjasto käynnistettiin uudelleen.

Ardbeg koki renensanssin

Maku muuttui, uusia linjoja haettiin, kokeiltiin ja koillisreitti avattiin. Savu ja turve hallitsevat juomaa ja sitä kautta Ardbegin valtiaat ovat haalineet paljon uusia maistelijoita salaiseen maailmaansa. Jonain päivänä tämä tulee tapahtumaan uudelleen. Uusi suuntaus syntyy ja uusi Ardbeg nousee tuhkasta. Siinä vaiheessa nykymaun Ardbegit tulevat olevaan myös suosiossa, kalliita ja perään haikailtuja. Ehkä kyseessä ovat eri henkilöt ja jossain hämärässä kuiskutellaan muinaisuuden legendoista “1976” jotka ovat kadonneet olevaisuudesta. Silloin ehkä voidaan nimetä ne henkilöt, jotka voivat kertoa vielä omakohtaisena kokemuksena makuelämyksistään. 

Maku muuttuu

Viskin maku voi tietysti muuttua myös vähitellen, mutta aina jossain vaiheessa tapahtuu selkeä muutos, renesanssi, jonka jälkeen maku ja siitä pitävät visketöörit ovat erit kuin aikaisemmin. Kardinaali ja kuningas vaihtavat paikkaa, maineikkaat visketöörit valitsevat puolensa. Perinteitä kunnioittavat laittavat toivonsa yhteen, kun taas edistystä ajavat katsovat tulevaisuuteen ja mahdollisuuksiin. Ja kummatkin ovat oikeassa, tietenkin. Ilman perinteitä ei ole jatkumoa, ilman muutosta ei ole tulevaisuutta. Joskus nämä tahot kuitenkin taistelevat toisiaan vastaan liian väkevästi, luoden selkeitä murroksia joiden jälkimainingeissa saattaa käydä kuten Port Ellenille – vain savukiehkurat nousivat taivaalle mutta viskiin ne eivät saapuneet.

Vanhaa vai nuorta

Viskin ikääntyessä tynnyrissä, se kerää itseensä puusta erilaisia makuja. Tanniineja, pinnasta hiiltä, savua, ja ex-bourbonin olemusta. Ilmaa saapuu tynnyrin lävitse nesteeseen ja tapahtuu erilaisia reaktioita, kuten myös osa viskistä katoaa Angel’s Sharena. Aika muuttaa viskiä. Silloin kun aika kohtelee viskiä lempeästi ja mestaritislaaja on henkilö paikallaan: silloin lopputuloksena on upea elämys. Puun makua, monipuolisuutta, runsautta, tarinoita, historiaa ja elämää. Joskus taas,.. Niitä viskejä harvoin myydään, ellei kyseessä ole harvinaisuus ja kunnia ei paina mieltä.

Nuoremmissa viskeissä taas tehostetaan prosessia. Sitä ajetaan lävitse ketterämmin, käyttäen pienempiä tynnyreitä (nopeampi vanheneminen) tai kokeilueriä. Enää ei ole aikaa odotella vuosikymmeniä, minkälainen lopputulos on odotettavissa. Maistelijakunta haluaa uutta ja uutta ei voi tuoda aina niin nopealla syklillä. 3 vuotta kypsytelty on edelleen 3 vuotta kypsytelty vaikka se olisi kuinka pienessä nassakassa nukkunut.

Mutta makuelämyksiä näillä saa. Itse olen hyvin paljon tykästynyt Bruichladdichin kokeiluhin (Octomore) sekä Kilchomanin tuotoksiin. Viskit ovat nuoria, mutta tässä on todelliset da vincit asialla. Halutaan katsoa eteenpäin ja kehittää jotain uutta, eikä missään tapauksessa tehdä vanhaa uudestaan. Loistava lähtökohta yhdistää voimia perinteikkään tuotannon ja uuden kehityksen välillä. Kardinaalit ja kuninkaat rinta rinnan.

Käytäntö vielä puuttuu

Valitettavasti kauhean paljon en ole päässyt vertailemaan miltä vanhat 12-vuotiaat tai 10-vuotiaat Islayt ovat maistuneet 80-luvulla, 70-luvulla tai aikaisemmin. Olisi mielenkiintoista päästä mukaan maisteluun, jossa jonkun tislaamon sama viski (esim 12YO Bowmore) maistellaan lävitse vuosikymmenien.

Renesanssi

Mitä mielipiteitä viskien renesanssit teissä herättävät? Oletteko kuninkaan vai kardinaalin viskitöörejä? Vai voitteko hyväksyä uuden ja vanhan liiton ja katsoa miten seuraava aikakausi viskien maailmassa otetaan vastaan? Itsestäni ainakin tuntuu siltä, että nyt kokeillaan paljon asioita ja kehitetään uusia kiinnostavia tuotteita. Varmasti tislaamotkin seuraavat mitä väki haluaa ja mistä he ovat kiinnostuneita. Savua ja turvetta, tulta ja tappuraa vaiko samettia ja mansikoita? Eilinen meni jo, renesanssi on eloonjäämisen ehto.

 

(pahoittelen mahdollisia viskinvalmistuksellisia virheitä – perustuvat omaan käsitykseeni, kertokaa ihmeessä jos on jotain mitä pitää korjata)