Laphroaig 12YO NC2 Duncan Taylor – savua, luonnetta ja pehmeyttä

Ajohärkä heittelee ahkiota perässään, matkan edetessä vinhasti jäätyneillä lumilla tuntureiden lakia pitkin. Kaamos on vielä päällä, valo kajastaa himmeästi horisontissa kun polku suuntautuu alemmaksi, kohti jokilaaksoa. Siellä aihkin, suuren petäjän, luona on kasvaa kookas kivi maasta. Lieneekö kokoa tullut taas lisää, mietiskelen. Paikka on yksi seita monista, enkä ihmettele, tässä vain istuu hiljaa ja katselee tauon verran. Maahisen kasvot kivessä ovat nyt lähellä lumirajaa – siellä se jurottaa pitkän talven, kohta pimeässä. Isomusta ei hän vieläkään minulle suonut, liekkö turha haave. Rannalta löytyy vielä akkantakkua, joka menee taskuun kuivumaan. Sillä saa tulet illalla aikaan, tervaskannon luokse. Hymyillen matka jatkuu, onkin jo aika päästä savuille istuskelemaan.
Duncan Taylor tekee yhtenä pullotteenaan NC2-sarjaa. Se tarkoittaa sitä, että näitä viskejä ei ole kylmäsuodatettu eikä värjätty millään tavalla. Ne ovat siis ‘puhtaampia’ kuin mitä isojen tislaamojen perusviskit yleensä ovat. Laphroaigin NC2 12YO, 46%, on tämän artikkelin aihe. Sitä on kypsytetty pari vuotta pidempään kuin perus Laphroaigia. Tämä pullo on vuoden 1997 tislauksesta, pullotettuna 2010. Viskin ikää laskiessa, vain täydet vuodet huomioidaan – siitä 12 vuoden ikä.

Tuoksusta käy ilmi hyvin tislaamo ja siinä onkin Laphroaigille tyypilliset tuoksut. Savu, fenolit, luonne ja mielikuvitus löytyvät helposti tätä tuoksutellessa. Vaikutus on laadukas, tasapainoinen ja miellyttävä. Ei niin pistävä kuin mitä perus 10YO versiossa yleensä on.

Maku on hyvin Laphroaig-mainen. Kuitenkin tässä on enemmän pehmeyttä ja vivahteita, johtuen jo tuosta parin vuoden lisäkypsennyksestä. Luonne on tallella, viskiä ei ole nöyryytetty tai alistettu mihinkään tavanomaiseen muottiin. Savu velloo makuhermoilla ja täyttää suun tyylikkäästi pitkäksikin ajaksi. Tämä ei ole yhtä paksu kuin mitä jotkut savuviskit ovat, mutta hienous on enemmänkin vivahteissa.

Jälkimaku ja tuoksu säilyvät, kuten perusversiossakin, mukavan pitkään. Yleisesti ottaen valitsisin tämän perusversion sijaan jos vain mahdollista. Maku on hienostuneempi, mutta luonteikas. Tämä ei ole tyly missään vaiheessa, mutta karuus on edelleen mukana. Oikein mukava viskinä, ei lainkaan hassumpi. Tietenkään perusversiota ei kannata jättää täysin poiskaan – miten muuten sitä osaisi esimerkiksi tätä viskiä arvostaa?

Kaulaa ja ilmaa

Pieni tovi on ehtinyt vaihteeksi vierähtämään siitä kun viimeksi blogiin uutta turinaa kirjoittelin. Vaikka onkin aprillipäivä, ei anneta sen häiritä vaan pysytään asiassa. Eilen tuli vihdoin kuvailtua hiukan enemmän Octomore 4.2. Comusta ja samalla mietiskeltyä sitä, miten ilman vaikuttaakaan viskiin kun pullo on ollut avattuna.

Olettaen että korkki on kunnossa viskipulloonhan ei ilmaa pääse ennen avaamista. Tällöin viskikään ei muutu pullossa enää, koska kypsyminen on tapahtunut tynnyrissä ja teoriassa viskipullo säilyy sellaisenaan kymmeniä-satoja vuosia. Korkkaamisella ei siis ole kiire. Korkkaamisen jälkeen tilanne vähitellen muuttuu, kuten olen blogissani muutamaan otteeseen tainnutkin kertoa.

Jotkut viskit (Bunnahabhain 13YO single cask for Finland ja Octomore 4.2. Comus esimerkkeinä) vaativat aika paljon ilmaa lasissakin (15-30 minuuttia), ennen täyden potentiaalin löytämistä maisteluissa. Ajan kanssa, kun pullo on vajaampi, ilmaantumista tapahtuu myös maisteluiden välillä. Sen jälkeen onkin kiinni siitä, onko se hyvä vai huono asia. Jotkut viskit eivät kestä ilmaa juurikaan vaan ne muuttuvat lähinnä mauttomiksi, mutta aika harva Islay tuntuu reagoivan niin. Ardbeg 10YO pullonsa lopussa alkaa olla erittäin mainiota, Bruichladdich 16YO Bourbon muuttui hyvään suuntaan erittäin runsaasti, ja niin edespäin.

Jos tätä kiteyttää jollain, niin älkää tyrmätkö viskiä heti kaulan (pullo juuri korkattu, ensimmäiset maistelut) perusteella. Maistakaa lisää vaikka kuukauden päästä hiukan, että pullosta ehtii vajota vaikkapa muutaman annoksen verran viskiä. Sen jälkeen annatte sen olla kaapissa vaikka puolisen vuotta ja kokeilette uudestaan. Silloin saattaa olla tapahtunut hyvinkin paljon muutosta.

Onko se sitten huono asia, jos näin on tehtävä? Ei mielestäni. Ei tämä ole hätäisen ihmisen laji, ja onhan se hyvä jos nykymaailmassa pääsee/joutuu odottamaan jotain puolisenkin vuotta. Vaikkakin – on myönnettävä – että joskus se ottaa koville, hätäinen kun usein itse olen.

Sitten taas ne, jotka haluavat tuntea karuutta viskien kanssa – nauttikaa kaulaosuuksista Islayn tuotteiden kanssa. Ardbeg Uigeadail ja Supernova, Octomore 4.1., Finlaggan ja Ileach.. siinä viskejä jotka ottavat luuloja pois ja antavat elämyksiä rajan tuolle puolelle suoraan kaulamaisteluilla.

Nautiskelkaa!

The Single Malts of Scotland: Laphroaig 13 single cask

Laavun pystytyksessä menee aikansa, tuulen tuivertaessa ja tehdessä kylmästä ilmasta vieläkin hyisempää. Revontulet räiskyvät ja valaisevat taivasta. Pari keloa on raahattu lähelle ja toisesta niistä nakutetaan samalla rakovalkeaa. Havuja levitetään paksulti ja niiden päälle heitetään vielä makuualuset. Savu tupsahtelee vähitellen keloista ja antaa toivoa siitä, että vähitellen voi levätä lämmössä. Ensin kuitenkin on syytä kaivaa kuksat esiin ja napata pari napollista lämmittävää juomaa.

Single Malts of Scotland on jälleen yksi ‘sarja’, joka tuottaa loistavia pulloja eri tislaamoiden tynnyreistä. Tämä  yksilö on Laphroaigia, joka on kypsytetty Hogsheadissa. Siitä on saatu 280 pulloa viskiä, joka on alkujaan vuoden 1996 Laphroaigia. Lopputulos on pullotettu 46% vahvuisena.

Tuoksusta käy jo ilmi, että SMS on tehnyt loistavan valinnan tynnyrin suhteen. Savu ja tammi ovat hyvin tasapainoisesti esillä ja lupaavat odottaa hyvää maistelukokemusta. Laphroaigin tuoksu on jäljellä edelleen, mutta vähemmän pistävänä kuin normaalisti. Onhan tässä 3 vuotta enemmän ikääkin.

Maistaminen onkin hiukan haastavampaa, koska kirjoitin juuri kahdesta muusta viskistä artikkelit. Eli tämä on jo kolmas maku suussa lyhyen ajan sisään. Maku ei ole niin vahva kuin perusversiossa, mutta sen sijaan monimuotoisempi, monivivahteisempi, syvempi ja myös hiukan leveämpi. Tämä ei hyökkää kasvoille vaan sen sijaan tulee paikalle väijyen ja kierrellen, pysyen alkuun hiukan piilossa ennen kuin paljastaa itsensä. Tammi maistuu tässäkin vahvasti ja tässä mennään makuasiaan onko sitä liikaa vai ei. Lopputulos ei ole ihan tasapainoinen, mutta arvoituksellinen ja asenteikas. Voisin sanoa että tässä viskissä on luonnetta hyvinkin paljon, ja on ehkä sääli että tämä on pullotettu niin laimeaksi.

Jälkimaku on kohtuullinen mukava. Paljon on seassa tammen karkeutta, mutta Laphroaig tulee vahvemmin esille kuin aikaisemmin maistelun aikana. Jälkituoksussa lasissa on myös hyvin havaittavissa mistä viskistä ja tislaamosta tässä on oikein kyse.

Caol Ila the Distillers Edition 1993 – Merisavua aalloilla

Nuotio pohjoisen joen rannassa, tuli käryämässä nuotiossa. Jäiset riitteet kimaltelevat heikon valon kajeen vaikutuksesta, takkahärkä kodan lähistöllä heiluttaa päätään ja jatkaa syömistään. Ympärillä hiljaisuus, pilvet ovat kadonneet ja se lupaa kylmää yötä. Mahdollisesti myös revontulien leikkiä. Aika laittaa kalat paistumaan pannulle.

Moscatel-viinissä viimeistelty Caol Ila (43%) kuuluu jokavuotiseen sarjaan Distillers Editioneita joita tehdään useammistakin viskeistä. Useimmiten vastaan tulee Caol Ilan tai Lagavulinin DE:t kun Oikean Saaren juomista puhutaan. Caol Ila on pohjallakin hyvin tyylikäs viski, ja näin oikein sopiva DE käsittelyyn. Pullossa on kovasti erilaisia merkintöjä, jotka on selitetty pahvilaatikon kyljessä – mitään käytännön vaikutusta näillä makuun ei ole kun ovat hyvin geneerisiä ja enemmänkin niillä yritetään nostaa pullon arvoa. Pääasia on kuitenkin juoma, ja DE juomissa vuosikerroilla on merkitystä. Jotkut nousevat lähes legendaarisiksi, jotkut jäävät edullisemmiksi. Caol Ilan osalta itseltäni on vielä kokemusta vain vuoden 1993 DE versiosta.

Tuoksussa on paljon Caol Ilaa, eli merellistä savua on havaittavissa. Karuutta löytyy, kuten myös luonnetta. Tuoksu ei ole kuitenkaan pistävä, vaan antaa lupausta pehmeydestä. Viinin makeus on havaittavissa. Hyvin tyylikkään oloinen, kuten osasin odottaakin.

Maussa Moscatel-viimeistely tuntuu jo paljon enemmän. Elämän vesi on hyvin pehmeää ja notkean oloista suussa. Poltetta on, mutta hyvällä tavalla ja sopii oikein hyvin saaristolaisviskiin. Viini tuo tähän makeutta ja monimuotoisuutta. Eroaa selkeästi perus Caol Ilasta. Se on sitten makuasia kummasta pitää enemmän: pehmeydestä vai luonteesta. Öljyt lasissa valuvat kivasti, maisteluiden jälkeen erityisesti. Makeutta löytyy enemmän ja enemmän ja samalla tästä viskistä tulee pehmeämmän oloinen. Tätä kelpaa hyvin tarjota esim perus Lagavulinin sijaan. Savua ei ole niin paljoa, mutta tämä on monipuolisempi, syvällisempi. Ja vähän löytyy mausteitakin.

Jälkimaku säilyy kohtalaisesti suussa. Jälkituoksu lasissa sen sijaan on mainio. Savua, turvetta, merta. Laittaa miettimään minkälaista olisi katsella talvimyrskyä jäämerellä – mökin suojista, lämpimästä. Tämä viski ei yritä olla karu, tai tyly. Sen sijaan tyylikkäämpi, mukavuudenhaluisempi, filosofisempi. Suosittelen maistamaan, jos Caol Ila tai Lagavulin miellyttää.

Octomore 4.2. Comus – nyt puhutaan makeasta turpeesta

Äärimmäiset kokemukset. Lennot korkealle ja sieltä putoamiset. Syvälle maahan kaivaminen ja juuri kun luulet pääseväsi perille, sinut tempaistaan auringon alle. Kuumat tuntemukset, kylmät katseet. Pehmeät suudelmat, repivät hampaat ja huuto joka repii hajalle sydämesi. Suuret odotukset jotka tapaavat vain karun karkean maailman joka halkeaa kappaleiksi vääristä sanoista. Hetket jotka jäävät mieleen, elämänkokemukset, tunteet kadonneet mutta joiden muisto hehkuttaa ajatuksia varmaan ikuisesti. Joskus elämä on täynnä äärimmäisyyksiä, joskus on laskettava irti siitä mikä tuntuu hyvältä jotta voi löytää jotain uutta. Joskus mikään ei riitä, ja joskus taas on yritettävä jotain mitä kukaan ei ole koskaan tehnyt. Mikään ei ole niin pysyvää kuin jatkuva muutos.

Octomore 4.2. Comus on viski jota olen odottanut siitä saakka kuin pääsin maistamaan Octomore 4.1 :tä. Kyseessä on Bruichladdichin mielenkiintoinen kokeilu, jossa haetaan jotain ennen kokematonta. 4.1. oli turpeinen ja savuinen viski. Niin on tämäkin, mutta tämä on viimeistelty hienostuneiden makeiden viinien ( Sauternes Chateau d'Yquem) tynnyreissä. Tuosta viinistä kannattaa lukea wikipediasta, joten kyseessä on premium-luokan valkoviini. Odotukset ovat siis kovat, koska Octomore 2.2. Orpheus oli aivan mieletön viski. Pullo on kaunis kuin mikä ja paketti on valkoinen. Visuaalisuus on osa kokemusta, eikä tässä tehdä sille yhtään haittaa. Pulloja on tehty 18000 kappaletta, ja odotankin että ne ostetaan käsistä aika nopeasti.

Väri on upean kultaisenkeltainen. Ei lainkaan hailakka, vaan täyteläinen. Toimiva. Näin nuoreksi (5YO) viskiksi öljyt ovat harvinaisen upean helminauhamaiset. Tuoksu on väkevä (onhan viski 61% ja 167PPM) jossa on sekoituksena makeutta, savua ja turvetta. Hyvin mielenkiintoinen yhdistelmä. Hedelmäisyys yrittää tulla esille, mutta Octomore 4.1:n pahat voimat kyllä pitävät asiat kurissa.

Maussa nousee esille ensin savu, turve, makeus ja sen jälkeen noitavainojen tuhkien läpisuodatettu pahuus. Tämä ei ole helppo viski. Kaukana siitä. Ei mitään asiaa aloittelijalla käydä tätä maistelemaan, koska tervetulotoivotus on yhtä lempeä kuin espanjalaisten inkvisitio. Mutta jos siitä selviää, suurinpiirtein ehjänä, löytyy sen jälkeen arvostusta elämälle todella paljon. Makuja, tuntemuksia ja herkistynyttä mielentilaa. Makeus, savu ja turve – siinä on tälle viskille peruselementit. Tämä on ilmiselvä kokeilu ja uusien asioiden hakeminen. Comuksella ei pyritä tekemään uutta Orpheusta, vaan jotain ihan muuta ja nämä kokemukset otetaan käyttöön seuraavassa versiossa. Tai sitäseuraavassa. Mihin Bruichladdich pyrkii jää vielä nähtäväksi.

Vettä minun ei tarvinnut tähän lisätä, sen verran hellempi tämä on kuin 4.1. Ilmaa tässä kaivataan ja mitä pidempään viski onkin lasissa sitä enemmän siitä aukeaa asioita maistettavaksi. Elämyksiä kannattaa etsiä hitaasti ja maistellen, niitä makuja on paljon vaikka tämä ei pyrikään tekemään Orpheuksia leveyden osalta. Todella mainiota, mutta vaativaa. Tätä ei maistella ja turinoida vaan tähän keskitytään.

Tein kuitenkin testin veden kanssa. Pieni loraus vettä sekaan. Tuoksu pehmenee selkeästi ja maku tuntuu alkuun vesittyneeltä. Kuitenkin makeus alkaa tulla paremmin esille, kuten myös moninaiset maut. Näin tämä on vähän helpompi, tylyys kuohittuna. Makuja tulee enemmän ja enemmän esille, voisinkin sanoa että tätä ehdottomasti kannattaa kokeilla vesitilkan kanssa. Makea viini nousee tyylikkäästi ja omistajan elkein eeppiseen mittelöön savun ja turpeen kanssa. Mittelö joka on tarpeen. Ilman kahakkaa ei ole elämää. Pimeyden eikä valon saa antaa voittaa, vaan kamppailun on jatkuttava ikuisesti. Tanssin on oltava liikkeessä, nautintojen sykkeessä. Tämä viski ei ole puolittainen, vaan vaativa.

Jälkimaku kestää suussa ikuisuuden, mittelön jatkuessa eri elementtien kesken. Tuoksu lasissa tuntuu jämähtäneen siihen pysyväksi ominaisuudeksi. Makuja, aspekteja ja alkuaineta syntyy suussa koko ajan lisää vaikka viimeinen kulaus maisteltiinkin jo pitkän aikaa sitten. Aika hurja kokemus.

Tässä juomassa on onnistuttu. Tällä ei yritetä miellyttää kaikkia, vaan otettu oma rohkea linjaus. Kokeillaan uutta. Etsitään äärimmäisyyden rajoja ja rikotaan niitä. Vähät välitetään muista, ollaan oma itsensä ja annetaan luonteen näkyä. Eikä olla helppoja. Että osaa olla hyvä viski! Mutta kuitenkin, maistamalla Orpheusta tämän jälkeen huomaa kyllä kuinka suveriinisti Orpheus on vain loistava. Nämä nektarit ovat erilaisia, kuin yö ja päivä. Vaikka ovatkin samasta puusta, niin ne kasvavat erilleen ja taistelevat latvapaikasta vielä pitkään. Orpheus on helpompi, leveämpi, syvempi mutta se tekee yhden asian loistavasti. Comus on monimutkainen, kiero, vaaniva, vaativa, ikuinen ja täynnä 4.1:n antamaa pahuutta. Makutestissä valitsisin kuitenkin Orpheuksen. Mutta onneksi voin nyt valita molemmat..

Haluatko äärimmäisen kokemuksen? Maista tätä viskiä. Suosittelen, jos ei elämän kovuus pelota.

Laphroaig Triple Wood – tamminen ja tamminen

Kirves napsuttaa lastuja puusta. Parempi ettei silloin haaveile jostain muusta. Sopiva kasa silppua, antaa nuotion sytyttämiselle vauhtia. Voi miettiä minkälaista onkaan joskus muinaisuudessa ollut, kun esi-isämme on kanootin veistämällä männyistä alkuun pannut. Silloin savu ei ollut varmaan ihan niin arvostettua, mutta onpahan se ainakin peittänyt hien hajua. Osaisipa tehdä tynnyreitä, voisi käydä tekemään viskeillä vähän kokeiluja..

Laphroaig Triple Wood (48%) on aika uusi tulokas tislaamolta. Alkujaan tarkoitettuna myyntiin matkailutarkoituksiin (lentokentät, omani ostin Brysselin kentältä) mutta nykyään sitä alkaa saada jo muualtakin. Ajatuksena on varmaan ollut tehdä vähän erilaista, verrokkina loistava Quarter Cask. Kypsytys on tapahtunut ensin bourbon-tynnyreissä, sen jälkeen Quarter Caskeissa (1/4 tynnyrit) ja lopuksi eurooppalaisissa tammitynnyreissä. Lopputuloksena pitäisi siis olla jotain hyvin erilaista.

Tuoksussa on enemmän tammea, kuin Laphroaigia. Koska peruslappis jakaa hyvin paljon mielipiteitä, tulee mieleen että tässä on yritetty tehdä viskiä joka sopisi entistä useammille. Ei ehkä paras lähtökohta, mutta itselleni tuoksu on kyllä ihan miellyttävä.

Maku on vahvasti tynnyripitoinen. Esiin nousee tammi ja bourbonin vanilija. Lopetus suussa on hiukan karvas ja tuoreen oloinen, viimeistelemätön. Kaukana Quarter Caskin erinomaisesta tasapainosta. Tämäkin maku käy lävitse monta vaihetta maistelun aikana joka kulminoituu kahteen päälinjaan: alku on hyvä, lopetus vähän vähemmän. Maku ei varmasti miellytä kaikkia, vaikkei jaa mielipiteitä yhtä rajusti kuin perus Laphroaig. Omalla, kierolla, tavallaan ei kuitenkaan hassumpi. Karvaus tulee tammesta selkeästi esiin erityisesti. Lieneekö tälle tekisi hyvää joku viiniviimeistely tms.

Jälkimauksi jää karvaus aika vahvasti esille. Mutta viski on myös karuhko, ja ihan mukava tuulahdus Islayltä. Ehdottomasti pitää kokeilla uusia asioita, kysymys onkin onko tässä haettu tislaamon puolelta bulkkiviskiä lentokentille vai mistä on kyse. Kun lasi on ollut tyhjänä jonkin aikaa, tuoksu alkaa parantua huomattavasti. Kannattaa haistella.

Tynnyrit kumisevat – Amsterdam vastaa

Kuluvalla viikolla tuli käytyä parin työkaverin kanssa kääntymässä Helsingin Ruoholahden Amsterdamissa. Otsikosta joku jo varmaan mietti olenko käynyt ‘damissa maistelemassa paikallista tarjontaa. Siihen kyllä ja ei. Dami tuli koluttua yli 10 vuotta sitten mutta silloin ei vielä viskit maistuneet. Tietysti jos tie jostain syystä vie sinne niin kertokaa ihmeessä onko siellä kuppiloita tai hämyisiä luolia joissa pääsee tutustumaan hyvään valikoimaan viskejä!

Mutta tämä paikallisempi ‘Dami. Valikoimaa on viskeissä paljon paremmin kuin mitä odottaisi. Paikka on ihan Ruoholahden metroaseman kupeella, joten sijainti ei ole hassumpi. Hyllystä löytyy kivasti Laphroaigeja: normaalin lisäksi Quarter Caskit ja Triple Woodit. Octomore 4.1. on ehdoton savuisten kuningas ja monta muuta. Mutta Islayn ulkopuolelta löytyi myös maisteltavaa.

Ensimmäisenä piti maistaa kallista, tietysti. GlenDronach 1972 Oloroso Cask. 38YO. Se otti haltuunsa kunnian olla vanhin maistamani viski. Ja pakko sanoa, että tämä on todella hyvää ainetta. Sentin verran raaskin sitä ottaa, mutta kannatti. Tynnyrit ovat tehneet tehtävänsä ja juoma on pehmeä, leveä, syvällinen ja kaikkea mitä odottaakin kunnon 38YO:lta. Kannattaa maistaa!

Sitten tein tuttavuutta Japanin mantereen kanssa. Ensimmäinen maistamani viski sieltä: Yamazaki 18YO. Päädyin vähän siihen, etteivät sen mantereen viskit oikein ole samalla aaltopituudella kanssani. Vinkkejä saa antaa, mutta tuollainen ei kyllä ole niin suuri nautinto. Ei se pahaa ollut, mutta voisi olla paljon parempaakin.

Hightland Park Hjärtä 12YO piti laittaa maistellen myöskin. Aika karu, viimeistelemätön. Ei niin hieno kuin olin kaikesta hehkutuksesta olettanut. Meni ihan kivasti, mutta loppujen lopuksi aika ohut viski joka oli nopeasti ohitse.

Lopuksi mainitsivat että onhan heillä yksi single cask viski savuisesta maailmasta. Mackillops Caol Ila 1990 14YO oli mukavan tynnyrivahvuista ja näytti olevan pullo nro 82. Ei, maku ei pärjännyt 38-vuotiaalle mutta hyvää tämä oli. Aika karu, raaka ja haaroista puristava luonteeltaan, mutta jälkimaku ja tuntemus olivat hyvin nautinnolliset. Kovat, varmat, otteet joilla pidetään miehestä kiinni.

Ja niille jotka ovat jaksaneet lukea blogin loppuun saakka. Octomore 4.2. Comus on ilmestynyt! Sitä on olemassa 15 000 pulloa, jonka jälkeen se on loppu. Alustavat arviot ovat olleet loistavia ja heti kun saan sitä maistettua kerron tietysti täällä miten se osuu makumaailmaani. Sillä välin, jos Octomore on tuntematon merkki niin Helsingissä ollessanne käykää kääntymässä Amsterdamissa ja maistakaa 4.1.:tä. Se on se pitkä musta pullo. Tai kysykää vain savuisinta ja turpeisinta viskiä.. Kunhan se ei ehdi sieltä loppua kesken.